perjantai 30. tammikuuta 2009

Päivä Helsingissä

Olen jo pidempään suunnitellut kirjoittavani siitä, millaista palaaminen oli. Palaaminen ei vain ole vieläkään päättynyt. Jokainen päivä on elämäni ja Suomen löytämistä uudella, erilaisella tavalla.

Ensimmäisinä viikkoina ajattelin, että mullehan tää sopeutuminen onkin tosi helppo juttu, turhaan siitä niin paljon varoiteltiin. Mutta ensimmäisen kuukauden olinkin tosi tiiviisti Pietarin kanssa ja se että sai rakastua uudelleen kolmen kuukauden eron jälkeen suojeli aika hyvin keskitalven pimeydeltä. Ei ollut myöskään mitään velvollisuuksia, niin että sain mieleni mukaan tulla ja mennä ja olla. Ei tarvinnut pysähtyä paikoilleen liian pitkäksi aikaa miettimään sitä missä on tai katselemaan Helsingin harmautta. Helsinki kun on viimeinen paikka johon Suomessa talvi laskeutuu. Kävin sitten mummolassa Pohjois-Savossa nauttimassa talvesta ja hiihtämisestä, suvun mökillä Pirkkalassa pitämässä uuden vuoden retriitin Pietarin kanssa ja Porvoossa olemassa Sannin kanssa.

Kuukauden kuluttua koulut alkoivat ja arki laskeutui. Mulle se tuntui siltä kuin olisin pudonnut vehreältä kalliojyrkänteeltä alas autiomaahan ilman mitään keinoa kiivetä takaisin. En ollut yli neljään kuukauteen ollut varmaan päivääkään yksin, ja sitten mulla olikin vain tämä kerrostalokoppini ja naapureita joita en ole edes nähnyt (ja olen sentään asunut tässä jo kaksi ja puoli vuotta). Maailma tuntui tosi epätodelliselta. Mikään ei ollut itsestäänselvää, vaan joka asiaa piti ajatella ja ihmetellä. Se oli toisaalta mukavakin tunne, sai arvioimaan uudestaan sitä että millaista elämää mä täällä haluan elää, ja myös kyseenalaistamaan tottumuksia joiden mukaan täällä on mennyt. Näin myös vielä entistä selvemmin kaikenlaisten sosiaalisten konventioiden lävitse, etenkin sellaisen sosiaalisen eristyneisyyden, mikä täällä Suomessa (tai ainakin Helsingissä) on normina. Sellainen, että muihin ihmisiin ei oteta kontaktia, että ulkona kuljetaan sellaisessa omasta kuplassa, josta vaan suljetaan ulos sellaiset asiat jotka saattaisivat häiritä omaa olemassaoloa ja ajatusta elämästä.

Sitten mulla iskikin kyllä ahdistus päälle. Ei tehnyt mieli tulla pois peiton alta, kun katsoi maailmaa sellaisin silmin, että näki siinä vain kaiken negatiivisen. Tuli tosi kova ikävä lähteä takaisin Afrikkaan. Onneksi mulla on kuitenkin fiksuja kavereita jotka muistutti mua siitä, että jokainen tilanne on sellainen mitä itse viet sinne mukanasi. Se maailma jossa elät on heijastus itsestäsi. Olosuhteiden muuttaminen ei ratkaise sitä, mitä sun itsesi sisällä on. Mun piti alkaa elämään mun elämää uudestaan, ja elämään sitä siitä ilosta ja rauhasta ja rakkaudesta, minkä mä kyllä tiesin mun sisällä olevan, mutta jonka kanssa piti nyt skarpata vähän enemmän että se pysyisi vahvimpana kokemuksena elämästä.

Eilen mulla olikin sitten tosi hyvä päivä. Ei ollut koulua, ohjelmassa oli vain laulutunti ja hengailua ystäväni Annin kanssa. Päivä oli pieniä tosi mukavia sattumuksia täynnä, sellaisia jotka voi joko ohittaa tai sitten ne voi ottaa vastaan kauniina lahjoina Jumalalta. Ensiksi myöhästyin bussista, mutta ehdin silti ajoissa laulutunnille kun B-suunnitelman kulkuvälineet tulivat juuri sopiviin aikoihin. Metrossa yhden miehen hiha tarttui kiinni mun huiviin, ja sen sijaan että tilanne olisi ollut kiusallinen, meitä molempia vaan nauratti kun me yritettiin päästä toisistamme eroon. Muutkin vaunussa vähän uskalsivat hymyillä. Laulutunnilla mun opettaja piti mua 45 minuuttia yliaikaa, kun se innostui taas niin kovasti opettamisesta. Se vielä laittoi aviomiehensä laulamaan mun kanssa duettona Sinatran Something stupidin (neljä kertaa) ja lupasi lainata miestään mulle jos haluan mennä joskus keikalle sen kappaleen kanssa. Bussissa takaisin metrolle kuski soitti täysillä Jukka Poikaa ja lauloi vielä mukana. Mä istuin melko eteen laulamaan sen kanssa. Siinä hetkessä tuntui paistavan Afrikan aurinko hetken aikaa kasvoille. Juppikahvilasta johon Annin kanssa menin löytyi pöydästä lämmin puoliksi juotu latte ja mangojogurttia, jotka söin välipalaksi. Juttelimme pitkään yleviä köyhyydessä elämisestä ja sitten kävin ostamassa mageet nu rave -skeittikengät. No, tää ei ehkä ollut päivän paras hetki, mutta piti sekin rehellisyyden nimissä mainita :D


Blogaaminen on ollut tosi mukava kokemus. Ehkä mulle tulee vielä joku aikakausi elämässä, josta on sellainen olo että siitä haluaisi raportoida ja kertoa muillekin. Tällä hetkellä mun elämä on aika kontemplatiivista, sellaista jumalasuhteen ja minäsuhteen ja parisuhteen hoitoa ja elämistä, että vaikka siitä onkin paljon jaettavaa, ei kasvoton internet tunnu oikealta valinnalta siihen. Siihen asti siis,

mielenrauhaa
toivoo