sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Maailman vaarallisin kaupunki

oli osittain maineensa veroinen. Sen maineen vuoksi mä sinne halusinkin mennä. Halusin nähdä millainen on paikka josta en ole kuullut sanottavan mitään hyvää.

Keskusta ei tuottanut pettymystä. Se näytti ruskealta Pasilalta jossa on ihmisten sijaan vaan ikuinen liikenneruuhka. Esikaupunki, jossa me oltiin yötä, tuotti sen sijaan mukavan yllätyksen. Siellä oli tosi urbaani ja monikulttuurinen tunnelma, sellainen että ei tiennyt että millä mantereella ja missä maassa on. Ruoka oli tosi hyvää ja pikkuputiikit kiinnostavia, mutta samanlaisia kuin kaikissa kaupungeissa - samat löytäisi Iso-Robalta.

Me vietettiin kaksi päivää Joburgissa ja tehtiin ne kaksi asiaa, jotka siellä ovat turistille välttämättömiä, eli käytiin Apartheid-museossa ja Soweto-kierroksella. Vähemmän pakollisena ja koko afrikanmatkan pelottavimpana osuutena me tehtiin melkein kaikki matkat kombeilla, vaikkakin oppaan kanssa. Joburgin kombikuskit on just niin hulluja kuin mitä mä olin etukäteen kuullutkin. Ei puhettakaan Swazimaan leppoisasta ajotyylistä. NO MUTTA ENPÄ JAKSA PUHUA TÄSTÄ ENEMPÄÄ (Kyllä meidät kerran muuten vähän yritettiin ryöstää) (Ja törmättiin tuttuihin suomalaisiin ja e-afrikkalaisiin myös, pieni manner!)

Nimittäin sitten kun pääsin lentokentälle tapahtui jotain tosi ihmeellistä! Menimme kentällä Marian kanssa tapamme mukaan sähläten kaikessa (mm. juosten paniikissa ympäri vaatekauppaa yrittäen äkkiä tuhlata viimeiset randit ilman että myöhästyttäisiin kuitenkaan lennolta), ja sitten kun meidät lentokonejonossa juuri ennen koneeseen menoa pyydettiin astumaan syrjään jonosta, ajattelin että no niin, nyt me ollaan mokattu jotain pahanpäiväisesti ja meitä varmaan epäillään huumeiden salakuljettamisesta tai jostain muusta vastaavasta. Lentokenttävirkailija katseli meidän lippuja ja paikkanumeroita hetken aikaa vakavan näköisenä ja sitten ilmoitti: "I have transfered you to business class!" Vähän aikaa riemusta kiljuttuamme tajusimme vielä kysyä, että miksi ihmeessä juuri meidät. Mies sanoi vain, että koska mä tein teidän check-inin. Nauttikaa matkasta! Ja iski silmää. Se oli varmaan meidän hyvä lentokenttähaltia. Ja kyllä me nautittiinkin. Etihadin bisnesluokka on jotain ihan muuta kuin minkään muun lentoyhtiön, mitä olen nähnyt. Vaikka en niissä koskaan ennen olekaan matkustanut. Hierovat tuolit jotka muuntautuvat sängyiksi, paljon tilaa, gourmet-menu ja pitkä viinilista joilta saa tilata mitä vain koska vain... Lopetin illan ja aloitin aamun tietenkin shampanjalla, katsellen uutuuselokuvia televisiosta. Unohdin olevani kasvissyöjä ja söin mm. ankanrintaa ja jotain ihmeellistä kalaa, ja paljon hedelmiä ja luomujugurttia ja leivoksen. Vähän niin kuin oma elokuvateatteri, jossa on palvelija ja kokki... Unohdin melkein olevani lentokoneessa. Muistoksi saatiin musta käsilaukku varustettuna erilaisilla kauneudenhoitotuotteilla. Ainoa varjopuoli on se, että nyt nämä kaksi seuraavaa lentoa turistiluokassa tuntuvat entistäkin ahtaammilta. Onneksi vielä pääsimme bisnesluokkaan näistä lennoista ainoalla yölennolla, niin että saimme kunnon yöunet nukuttua. Ja kaikki ilmaiseksi! Toi bisnesluokka maksaa kolme kertaa enemmän kuin turistiluokka.

No niin, toivottavasti tein jo kaikki kateelliseksi. :P

Tässä vielä kuvia Johannesburgista. Ehkä jaksan joskus kirjoittaa siitä enemmänkin, tai sitten en. Ehkä tämä jää viimeiseksi blogientryksi, sillä tänä yönä olen jo kotona. Vielä lauantaina mä olisin mennyt vaihtamaan lennot kuukauden päähän, jos vaan Etihadin toimisto olisi ollut viikonloppuna auki. Mua harmitti tosi paljon palata. Mutta jos tästä luksusmatkasta jonkun opetuksen haluaa repiä, niin ehkä sen voi katsoa muistutuksena siitä, että myös kotiinpaluu on ihana lahja Jumalalta, ja asiat jotka minua siellä odottavat ovat tosi kauniita. Ei mulla ole mitään syytä arvostaa niitä vähemmän nyt vain siksi, että osan sydämestäni jätin Afrikkaan.


Hector Pietersonin tarina on tärkeä osa Soweton historiaa. Se saa mut joka kerta itkemään, joten laitan tähän nyt vaan kuvan ettei tartte täällä Abu Dhabin kentällä alkaa vetistelemään.
Douglas ja Bongi toivat meidät Joburgiin. Snif, tulee poikia ikävä.
Joburg Skyline

Apartheid-museosta

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Saarna

Pidin tänään elämäni ensimmäisen saarnan. Mua jännitti tosi paljon. Aamulla kuljin edestakaisin meidän pienessä mökissä hokien että apua apua apua apua en halua en halua! Mutta sitten mieli rauhoittui kun kävelin kirkolle ja sanoin Jumalalle että meni miten meni, ainakin mä olen seurannut sitä minkä uskon olevan sun tahtosi. Ja sitten kun pääsin kirkolle ja ylistystä kesti ensin puolitoista tuntia, se saarnan pitäminen olikin tosi mukavaa. Olin ihan rentoutunut ja ihan läsnä ja ei haitannut vaikka ei aina kaikki sanat tulleet mieleen. On aika todennäköistä, etten tule koskaan saamaan näin hyvää vastaanottoa millekään saarnalleni kuin mitä sain nyt. Lahjoitin kirkolle pari ikonia jotka mulla oli mukana, mistä sain paljon monet aplodit. Saarnan aikana kaikki myötäelivät sanojani tosi vahvasti, ja sen jälkeen sain kaksi kiitos-/hyvästelypuhetta, ja pastori ehdotti että pidetään vielä ensi viikolla teekutsut Merin kanssa. Pastori oli valmistellut omankin saarnan, mutta se mun puheeni jälkeen sanoi että nyt me jo kuultiin Jumalan sanaa, joten ei mun enää tarvitse puhua. Sitten vielä pastori tyttärineen oli valmistellut musiikkiesityksen kitaran ja saarnatuolin säestyksellä. Siitä tuli ihan hieno rumpusoundi! Ehkä mä uskallan siis toistekin vielä saarnata jossain. Ainakin jossain Afrikassa, missä ihmiset on näin loputtoman ystävällisiä. :) Mulla oli siellä kirkossa sellainen olo että nyt me ollaan tässä ihan oikeasti ja todellisesti yhdessä, yhteydessä. Hetken ajaksi kaikki ne ennakkoluulot ja kulttuurierot ja tuloerot ja kaikki katosivat, ja me oltiin siinä vaan yhdessä Jumalan lapsina, yhdessä rukoillen parempaa maailmaa ja kamppaillen elämän huolien kanssa. Vasta siinä kun hetken ajaksi se kaikki katosi, mä tajusin miten vahvasti ne asiat on meidän välillä, vaikka niitä ei kumpikaan osapuoli haluaisikaan siihen laittaa.

Myöhemmin sain vielä kuulla, että kaverit Suomessa olivat rukoilleet puolestani saarnani aikaan. Olipa hauskaa että seurakunta Suomessakin saattoi olla hengessä paikalla.

Pyhäkouluakin oli tänään viimeinen kerta. Lauloimme lauluja, rukoilimme ja puhuin lapsille siitä, että päätös seurata Jeesusta on tehtävä joka päivä uudestaan. Sitten siunasin kaikki öljyllä samalla kun lapset lauloivat yhtä tosi kaunista afrikkalaista laulua, joka kertoo siitä miten Jeesus johtaa kulkua elämässä. Jäin vielä orpojen kanssa syömään papia eli maissipuuroa ja papuja, mutta sitten mut tungettiinkin jo kombiin ja sanottiin että nyt lähtee kyyti kaupunkiin. Oli sitten ensimmäinen kerta, kun istun vuoristopolulla kombin kyydissä papia syöden. Ja ehkä viimeinen! Snif!

Ajattelin ottaa tämän ensi viikon ihan vaan lomaillen itsekseni. Kaikki muut meistä opiskelijoista ovat nimittäin jo kadonneet jonnekin muille maille. Ihana ajatus saada olla vaan itsekseni ja makoilla auringossa (jos se joskus tulisi esiin, nyt on sadekausi) ja ajatella elämääni. Tosin, en mä kyllä tiedä miten yksin täällä onnistuu olemaan. Olen luvannut tavata kolmea swazikaveriani vielä ensi viikolla, puhumattakaan näistä täällä guesthousessa asuvista ihmisistä joiden kanssa tulee vietettyä aikaa. Yhden meidän siivoojan 6-vuotias poika Lindo, jonka kanssa välillä leikin ja opetan sille satunnaisia asioita kuten uimista ja tietokoneella pelaamista, sanoi jo että mä voin nyt tulla olemaan sinne teidän mökkiin kun Maria lähti ettei sun tartte olla yksin. Niin että saa nähdä! Ja mitä sitä nyt päiväkirjaan kirjoittamaankaan asioista joita ei ole edes vielä tapahtunut.


My Children

Minä ja Lindo