sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Kruger

Tarkoittaako sivilisaatio sitä

että rikolliset siirtyvät kaduilta sisään

että köyhä köyhtyy ja rikkaat saa lisää

no mikäli se on sitä niin sen kuoleman pitää


Kompostikopla alkoi soimaan mulla päässä saman tien kun mulle sanottiin: ”When you cross the border to South Africa, you get back to civilization.” Sivilisaatiota onneksi kesti vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten oltiin jo Krugerin portilla. Kruger on Etelä-Afrikan suurin nature reserve – kaksisataa kilometriä pitkä ja sata kilometriä leveä kaistale lähes koskematonta eläinten Afrikkaa.


Luonnonpuistoon meneminen Afrikassa on ihan erilainen konsepti kuin Suomessa. Puisto on luonnon valtakuntaa ja ihmiset on rajattu harvoille teille ja sähköaidoin rajattuihin leireihin. Krugerissa leirit ovat pienen kaupungin kokoisia – meidän leirissä oli tuhat turistia, ulkoilmaelokuvateatteri, kaksi uima-allasta, kahvila, ravintola ja kauppa. Taisi siellä olla pankki ja postikin. Puistossa on muutama paikka, jossa autosta saa nousta ulos, ja nekin on pieniä plänttejä joiden rajojen ylittäminen on ehdottomasti kiellettyä. Oppaan kanssa voi lähteä bush walkille, mutta niihin pitää kuulemma varata aika kuukausia etukäteen. Suomalaiselle luontokin on vielä tosi erikoisen näköistä tuolla bushveldillä, kun kauniin ja kulkukelpoisen metsän sijaan ympärillä levittyy silmänkantamattomiin umpeenkasvanutta pusikkoa, tai siis pensaistoa, kuten virallinen suomennos taitaa kuulua.


Teillä kuitenkin sai ajella melko rauhassa. Jonnekin sinne pensaiston hiekkatielle kaikki ne turistit katoavat. Rauhassa turisteilta mutta ei eläimiltä, onneksi! Ei tarvinnut kauaksi ajaa portilta kun vastaan tuli jo norsuja, kirahveja, paviaaneja, seeproja ja tietenkin loputtomasti niitä pieniä antilooppeja, joita näkee joka puistossa kyllästymiseen asti. Aamuyön safarilla me nähtiin koko big five, jotka on siis viisi vaarallisinta eläintä metsästää ja jotka jostain syystä on tosi hienoa nähdä kaikki. Ne ovat leijona, norsu, buffalo, sarvikuono ja leopardi. Leopardista nähtiin vain pieni vilaus, mutta sekin on enemmän kuin mitä useat onnistuvat näkemään. Näiden lisäksi nähtiin vielä kudu, hyeena, wild dog, villisika ja erilaisia pikkuantilooppeja. Niin ja kilpikonna ja kymmenittäin lepakoita nukkumassa kahvilan katossa. Ja paljon erilaisia lintuja, liskoja ja hyönteisiä. Ja pöllö!


Aamuyön safarille piti herätä aamukolmelta. Auringonnousun aikaan eläinten bongaaminen on helpointa, kun on vielä viileää niin että ne ovat liikkeellä, mutta näkee jo vähän eteensä pensaistossa. Viileää silloin oli munkin mielestä, ja totesin että nyt on kyllä niin kylmä että takki pitää laittaa päälle. Juttelin tästä Veli-Matille, joka oli sitä mieltä että ulkona on kaksikymmentä astetta lämmintä, enkä meinannut uskoa. Mutta totta se varmaan oli! Sillä nyt on mielestäni aika kolea aamu, villasukatkin piti laittaa jalkaan, ja mittari näyttää kuitenkin 21 astetta. En olisi uskonut, että parissa kuukaudessa kehoni sopeutuu tähän ilmastoon näin hyvin. Kolmekymmentä astetta on musta sopiva lämpötila, ja siitä ylöspäinkin on oikeastaan vain mukavan lämmintä. Nyt en kyllä edes uskalla kuvitella, miltä sitten tuntuu astua parin viikon päästä ulos lentokoneesta Suomessa... Jos siellä olisi vaikka kymmenenkin astetta pakkasta, siellä olisi todennäköisesti noin 50 astetta kylmempää kuin Abu Dhabissa, josta me oltaisiin juuri tultu. Siis VIISIKYMMENTÄ ASTETTA! Apua!







Jellonat kellii pusikossa


Etsi kuvasta paviaanivauva


Its gonna take a lot to drag me away from you... :)

tiistai 25. marraskuuta 2008

Sängyn pohjalla

Olen ollut kipeänä jo puolitoista viikkoa. Ei ole ollut oikein mitään uutta raportoitavaa. Mulla on ollut tosi korkea kuume, ripuli, älytöntä pääsärkyä ja pahoinvointia. Lääkäri ei tiedä mikä vaivaa, testeissä ei näkynyt mitään, mutta se lääkäri ei kyllä ole herättänyt mussa kovin suurta luottamusta. Ehkä jos tää tästä jatkuu, menen hakemaan second opinionin toiselta lääkäriltä. Voi tää kuitenkin vielä olla malaria, sillä se ei näy testeissä aina jos syö estolääkitystä.


Mikäs täällä toisaalta sairastaessa. On oma suloinen mökki, iso pihamaa jossa voi lokoilla uima-altaan luona tai katsella maisemaa alas kauniiseen Havulaaksoon, ja seurana koiria, kissa, undulaatteja, liskoja, sadekauden tultua erilaisia hyönteisiä jotka saavat Marian kiljumaan ja lauma rakennusmiehiä kunnostamassa meidän mökin etuseinää. Kun laitoin ylistyslevyn soimaan, niistä muodostui hauska gospelkuoro kun ne alkoivat laulamaan mukana.


Olen tässä kipeänä ollessani miettinyt kaikenlaista. Sitä esimerkiksi, että millaista olisi ollut elämä, jos olisikin syntynyt tänne köyhään perheeseen. Minun on jotenkin vaikeaa samaistua siihen. Tai lähinnä siihen, että se olisi niin köyhää ja kurjaa. Olen yrittänyt kuvitella asuvani alkeellisessa mökissä maaseudulla ympärillä paljon ihania ystäviä ja sukulaisia, ja musta se tuntuu ihanalta ajatukselta, siitäkin huolimatta että sieltä mökistä ei pääsisi välillä kaupungin ylellisyyksen pariin. Mutta sitten olen yrittänyt kuvitella millaista olisi kun ei voisi mennä lääkäriin kun sairastuu, tai kun ei olisi rahaa käydä koulua, ja niistä asioista se varsinainen köyhyys varmaan tuleekin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi, kun ei olisikaan koko maailma ja kaikki sen mahdollisuudet edessä avoinna, sellainen olo että mä voin vaikuttaa omaan elämääni ja sen suuntaan, eikä ole ovia jotka olisi multa suljettuja muuten kuin omasta tahdostani. (Vaikka täytyy kyllä nyt sanoa että olen niin optimisti että mun näkökentästä vaan katoaa kaikki suljetut ovet, niin että jos niitä on, mulla niistä ei ole tietoa.)


Sitten olen ajatellut paljon Suomea. Ei enää ole montaa viikkoa kun palaan takaisin, ja Suomessa odottavat asiat ovat alkaneet tuntua taas ajankohtaisilta. Vaikka mulla ei pahemmin ole ollut koti-ikävä, musta on myös ihan kivaa palata takaisin. Odotan sellaisia asioita kuin lunta ja hiihtämistä ja pyöräilyä ja mummoloissa käymistä ja elokuvateattereita. Kohta teatteriin tulee Lauran, yhden mun parhaista ystävistä, käsikirjoittama elokuva, joka jää nyt näkemättä teatterissa kun olen täällä. Ensimmäinen suomalainen indie-elokuva Finnkinon levityksessä, kuulemma! Sannin, joka on mun parhaista ystävistä ensimmäinen, kanssa taas ollaan haaveiltu josko lähdettäisiin ensi kesänä pyöräilemään Suomen halki, ja harva ajatus kuulostaa musta yhtä mainiolta kuin tämä. Ja sain juuri vastauksen Feeniks-koulusta – pääsisin sinne kevääksi työharjoitteluun, jos ne vain saavat jatkorahoituksen toiminnalleen. Voisin viettää edes viimeiset kuukaudet elämäni kouluajasta sellaisessa koulussa, jonka opetusmetodeita voisin arvostaa tai edes hyväksyä tai edes olla ikävystymättä kuoliaaksi.


Sairaudesta huolimatta viikonloppuna Marian kanssa vuokrattiin auto ja kierreltiin maaseutua. Sateen kuluttamat soratiet ja pieni sininen volkkari, mikä viehättävä yhdistelmä! Tässä muutamia kuvia matkan varrelta.




Lehmällä ei ole sarvia! Harvinaista täällä.


Kuilun partaalla


Mäen huipulta vajan näköisestä talosta löytyikin pieni kirkko.
Ihmisiä ei näkynyt, mutta lattialla paloi kynttilä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Häissä ja ompelukerhossa

Tänään oli meidän seurakunnassa häät. En tuntenut morsiusparia, morsiamen isän tosin tunsin mutta sekin paljastui vasta häissä, mutta osa meidän porukasta oli kutsuttu kuitenkin. Häät olivat monella tavalla erilaiset kuin suomalaiset häät. Ensiksikin, oli taas sellainen olo, niin kuin enimmäkseen täällä, että saattoi rauhassa olla oma itensä ja ottaa rennosti. Kaikenlainen pönöttäminen ja kuollut tapakulttuuri loisti poissaolollaan. Kirkonmenot kestivät neljä ja puoli tuntia, tosin tähän aikaan sisältyi mm. kakun leikkaaminen ja lahjojen anto. Lisäksi ohjelmassa oli paljon ylistystä, laulua, tanssia, laulu- ja tanssiesityksiä ja saarna.

Menimme odottamaan häiden alkua kirkon viereen Lindiwen taloon. Lindiwe on mulle täällä äiti, niin kuin tuntuu olevan koko seurakunnalle. Lindiwen talossa tehtiin häävalmisteluja, ja kysyimme, voisimmeko auttaa jotenkin. Saimmekin sitten aika mielenkiintoisia tehtäviä! Saimme pukea morsiusneitoja ja morsianta ja auttaa myös Lindiwetä pukeutumaan. Leikkasimme sille kankaasta huivin ja Lindiwe pyysi minut sitomaan sen sen päähän, mikä tuntui mulle suurelta kunnialta. :) Kirkossa meidät ohjattiin istumaan morsiamen vanhempien viereen kunniapaikalle, ja häävastaanotolla saimme istua hääparin kanssa samassa pöydässä. Siinä tuli vähän kiusaantunut olo! Kun ei tuntunut erityisemmin siltä että olisin näin erityinen vieras ja auttanut heitä niin paljon. Minusta tuntuu että paljon enemmän saan kuin annan! Ajattelin yhdeksi selitykseksi kohtelullemme sitä, että täällä päin onkin aika harvinaista jo se, että valkoiset olisivat suopeita afrikkalaiselle kulttuurille. Kun on tottunut valkoisiin etelä-afrikkalaisiin, me varmaan vaikutetaan enkeleiltä. Vaikka apartheid on jo teoriassa ohi, kestää kauan ennen kuin ihmisten asenteet muuttuvat. Jokainen tapaamani valkoinen etelä-afrikkalainen on tuntunut käyvän jotain sisäistä kamppailua tämän asian kanssa.

Häät olivat tosi hyvä ja mielenkiintoinen kokemus. Se sai mut miettimään omia häitäni, jotka joskus ehkä tulevaisuudessa tulevat. Ajattelin ensin laittaa kutsukorttiin, että sinne ei pääse mukaan ellei tanssi kirkon käytävällä, mutta sitten ajattelin että ehkä se ei tuo sitä afrikkalaista ilmapiiriä, että jokainen voi olla rennosti oma itsensä. Niin että pitää saada ihmiset laulamaan ja tanssimaan jollakin muulla keinolla.
Tärkeimmältä tässä viikossa on kuitenkin tuntunut ompelukerhon aloittaminen Havulaaksossa. Käynnistin sen Annen kanssa, joka jatkaa sitä tästä eteenpäin kun lähden taas tuonne alangolle. Meillä on joka päivä koulun jälkeen ollut kahdeksan tyttöä ja neljä poikaa oppimassa neulomisen ja virkkauksen saloja. Etenkin orvot eivät pääse oppimaan käsityötaitoja kotona, minkä vuoksi Susanna haluaa että niitä voitaisiin opettaa Havulaaksossa. Lisäksi tuolla lapsilla ei ole juuri mitään harrastusmahdollisuuksia, elämä on koulua ja kotitöitä, ja käsitöistä voisi saada tulevaisuudessa joku itselleen toimeentulon, mikä on täällä päin myös tiukassa.


Jokainen meidän lapsista on tosi tosi innokas oppimaan! Ne ovat tässä aika erilaisia kuin suomalaiset lapset. Ne eivät malta lähteä pois, vaikka hätistelisimme kuinka, ja haluavat vielä tehdä tosi huolellista ja hyvää jälkeä. Yhdellekin tytölle sanoin monta kertaa että ei se haittaa että siinä on nyt virhe, voidaan korjailla sitä myöhemminkin, älä nyt pura sitä, ja kaikista vakuutteluistani huolimatta kun selkäni käänsin se kuitenkin aloitti taas alusta. Pojatkin virkkaavat hiki hatussa, vaikka tällaiset käsityöt ovat täällä perinteisesti naisten työtä.

Täällä lyöminen on tosi yleinen tapa kasvattaa. Niin myös koulussa, jossa nämä lapset käyvät. Sen vuoksi lapset ovat aika arkoja, eivät uskalla pyytää apua ja pelästyvät tehdessään virheitä. Luottamuksen löytämisessä menee aina jonkin aikaa. On tosi ihanaa katsoa, miten pienetkin kehut saavat nämä lapset ihan häkellyksiin. Ne eivät oikein tiedä miten päin olla, kun opettaja hymyilee ja kehuu ja on mukava. Sellaiset hetket ovat tosi palkitsevia minulle. Vaikka ei saa lyömistä loppumaan, saa ehkä annettua jonkun sellaisen mallin aikuisesta, joka toimii toisin, niin etteivät ne luule että lyöminen on ainoa tapa olla itseään heikomman kanssa, kun eivät ole muuta nähneet.




Hääkulkue



Lindiwe miehensä kanssa


Morsiusneidot häiden alkua odottamassa



Kukaan ei ole seppä syntyessään

lauantai 8. marraskuuta 2008

Maailman tila

Tämän viikon suola ovat olleet monet kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen tavannut muiden muassa mukavan sosiaalialalla työskentelevän perheenisän, joka kertoi olevansa valmis antamaan elämänsä Swazimaan vapauden puolesta, ja sanoi ettei näe muuta mahdollisuutta muutokseen kuin väkivaltaisen vallankumouksen. Se oli minun pasifismin sävyttämässä maailmassani eksoottista, ja lisäksi aika vaarallista puhetta maassa, jossa kuningas on tavallaan julistanut sodan terrorismia vastaan. Siis kaikkia, jotka kannattavat demokratiaa. Sitten tutustuin ihmiseen, joka kuvaili ystävyyden sellaiseksi, että voi istua vaikka koko päivän hiljaa yhdessä, ja silti tuntuu siltä että se oli elämän paras päivä. Olin samaa mieltä ystävyyden määritelmästä, ja siitä että tämä ihminen voisi olla minulle sellainen. Sellaiset ystävät ovat todella harvassa, ja on tosi hyvä tietää että sellaisen voi siitä huolimatta löytää näinkin kaukaa. Se tekee ajatuksen muuttamisesta joskus ulkomaille helpommaksi.

LDS tekee yhteistyötä World Food Programmen kanssa. Ruokatoimitukset alkoivat taas pitkän tauon jälkeen, ja torstaina pääsin mukaan seuraamaan niitä. Onneksi päivä oli pilvinen ja tuulinen, muuten en olisi ehkä pystynyt kuumuuden vuoksi viettämään koko päivää aamusta iltaan maaseudun syrjäkylissä, joissa harvoin muita valkoisia tavataan. Monet ihmiset luulivat minua WFP:n työntekijäksi tai muuten vaan rikkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja tulivat siksi kertomaan minulle elämästään ja ongelmistaan.

Yksi nuorehko mies tuli kysymään minulta, voisinko järjestää hänet televisioon, jotta hän voisi kertoa maailmalle siitä, millaista heidän elämänsä on - siis köyhyydestä, kuivuudesta, nälästä, koulutuksen ja terveydenhuollon puutteista, työttömyydestä ja hiv:sta. Tähän yhteen pyyntöön mahtui kaksi isoa väärinymmärrystä, joista vain toinen minulla oli sydäntä oikaista. Ei, en voi saada sinua televisioon vain sillä meriitillä että ihossani on vähemmän melaniinia ja olen syntynyt kymmenisentuhatta kilometriä pohjoisempana. Se, jota en tohtinut sanoa, oli että kyllä me oikeastaan jo tiedetään... Ja ei me silti tehdä juuri mitään. Joo, heitellään maissinjyviä teille että ette nälkään kuole, mutta ei me olla ihan vielä valmiita muuttamaan ongelman juuria. Siis sitä, että maailma toimii sillä tavalla, että jotta me voitaisiin olla rikkaita, teidän pitää olla köyhiä. Pitäähän jonkun tehdä meille halvalla kaikki ne asiat joita me tarvitaan meidän mukavaan elämään. Ja kun siihen mukavaan elämään tottuu, ei siitä ihan mielellään haluaisi luopua, tiedäthän. Niin että kunpa tää ongelma olisikin niin yksinkertainen kuin luulet - että meidän tarvitsisi vain tietää, kyllä me sitten välitettäisiin tarpeeksi siihen että asiat muuttuisivat. Mutta se muutos joka meillä lännessä/pohjoisessa pitää tapahtua, siihen tarvitaan aika paljon enemmän kuin se että telkkarissa kerrotaan että teillä täällä ei mene hyvin. Sitä on kyllä jo yritetty. Henkilökohtaisesti mä luulen että siihen tarvittaisiin Ihme.

Tässä lisää kuvia Ndzevanen ympäristöstä.



Tyypillinen maaseutuasunto


Kännykät köyhimmilläkin ovat ilmiö joka ylittää ymmärrykseni


Ruoka-avustusrekka ei meinannut lähteä käyntiin


Tämä ei ole enää maalta, eikä myöskään kirkosta, kuten voisi luulla. Kuva on Ezulwinista, sieltä kauniista ja vehreästä laaksosta jossa kuningaskin asuu, ja jossa on myös maan suosituin klubi. Se on ihan uskomaton paikka arkkitehtuuriltaan! Se on Gaudin hengessä luotu iso satumaailma täynnä naivistista uskonnollista taidetta, kaikki ilmeisesti paikan omistajan omaa kädenjälkeä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Kävelevä keppi

Parhaita ja kiehtovimpia päiviä minulle täällä ovat sunnuntait. Pine Valleyssä minulla on pieniä ikkunoita swazien maailmaan, joista kurkistella katsomaan, miltä yhden swaziyhteisön elämä näyttää sisältäpäin. Siellä myös tunnen oloni aina tervetulleeksi. Tänään olin pyhäkoulun jälkeen kirkolla, pienessä rappaamattomassa betonitalossa, pienemmässä kuin pieni yksiöni Helsingissä, katsomassa tanssiharjoituksia parin viikon päästä oleviin häihin. (Yksi asia mitä haluaisin täältä näyttää jokaiselle ovat ne tanssit mitä tuolla kirkossa tanssitaan jumalanpalveluksessa. Ne ovat ihmeellisiä!) Siinä minusta tuntui että olin onnellisimmassa yhteisössä mitä olen koskaan nähnyt. Siellä oli niin paljon iloa ja rakkautta ja välittämistä, että kyyneleet taas nousivat silmiin. Olin niin vaikuttunut siitä rakkaudesta ja onnellinen siitä, että tämän pienen ajan täällä saan olla pieni osa tuota yhteisöä. Olin siis taas ihan avoinna maailmalle, kun Lindiwe päätti tuoda uuden haasteen elämääni. ”Sinun pitäisi joskus tulla jakamaan sydämestäsi kirkossa,” hän sanoi. Se tarkoittaa sitä, että minun haluttaisiin menevän sinne eteen ja puhuvan jotain. Sanoin että ei ei ei eihän mulla ole mitään sanottavaa, olen vain tällainen ujo ja pieni tyttönen. Mutta Lindiwe sanoi, että ei kai Jumala ole lähettänyt sinua tänne tyhjän takia. Et voi mennä takaisin Suomeen ilman että olet jakanut ne asiat, joita sinun sydämeesi on laitettu. Ja että ei tarvitse pelätä, sinun tarvitsee vain avata suusi ja Jeesus puhuu sinun kauttasi, ja sinun ei tarvitse olla yksin vaan Jeesus seisoo koko ajan vieressäsi. Tämä perustelu vakuutti minut täysin, joten parin viikon päästä olen menossa jakamaan jotain sydämestäni. En ole ajatellut olevani saarnaaja – ajattelen nimittäin usein että ne asiat jotka minä tiedän ovat itsestäänselviä muillekin. Kun ovathan ne minullekin! Siksi olen joskus vähän hiljainen. No, ajattelin noudattaa neuvoa ja puhua mitä Henki silloin haluaa.

Swazikulttuurin lisäksi kiehtovia ovat täällä olevien länsimaalaisten tarinat. Minusta on tosi kiinnostavaa kuulla jokaiselta, miksi hän on Afrikassa. Nyt täällä majatalossa on meidän lisäksemme Doctors Without Bordersin lääkäreitä, Walesilainen lady joka tekee EU:lle selvitystä Swazimaan terveydenhuoltojärjestelmästä mahdollisia avustuksia varten ja kaksi amerikkalaista pariskuntaa, jotka ovat tulleet tänne adoptoimaan swazivauvvoja. Juttelin eilen toisen pariskunnan toisen puoliskon kanssa, kun Patricia, majatalon toinen omistajapuolikas, ohjasi sen meille kylään ja esitteli minut ihmetyttönä joka tekee taikojaan tietokoneiden kanssa. (Täällä maine leviää nopeasti.) Se oli eilen tavannut ensimmäistä kertaa lapsensa ja näytti niin onnelliselta kuin voi vain tuore isä näyttää. Se halusi jopa meillekin tulla tänne näyttämään kuvia vauvastaan. :) Täytyy kyllä myöntää, että munkin tekisi mieli ottaa täältä vauva tai pari mukaan kotiin, mutta Susanna juuri tänään kertoi että ne olivat yrittäneet, eikä Suomen lainsäädäntö oikein salli itse järjesteltyjä adoptioita, eivätkä adoptiotoimistot Suomessa toimi Swazimaassa.


LDS:n entinen johtaja Pamela on mun uusi idoli. Kuka tahansa joka on joutunut pakenemaan maasta salaista poliisia oltuaan hallitusta vastaan, saa mun kaiken ihailun. Se sanoi apartheidin aikaan että mustatkin on ihmisiä, ja katsoi sen jälkeen parhaaksi vaihtaa maiseaa. Pamela on viisas nainen jolla on paljon kokemusta ja paljon tietoa ja jonka kanssa tunnun olevan melko samaa mieltä politiikasta ja uskonnosta, mikä ilahduttaa mua aina, ja haluaisin ehkä isona olla vähän sellainen kuin se. Se otti mut mukaan uuteen projektiinsa ainakin joksikin aikaa, mikä tuntuu nyt tosi hyvältä. Toivon että opin siltä ja siitä paljon.

Luin tuossa pari päivää sitten kirjaa jossa kritisoitiin sitä, että ihmiset ostavat itselleen kertakäyttöisiä, kestämättömiä unelmia ostamalla vaatteita. En tiedä tuliko se siitä minulle mieleen vai mistä, että kyllä nyt, kun olen kerran Afrikassa, minulla pitäisi olla ainakin khaki-paita, jos ei olekaan hellekypärää. Löysinkin Truworthsilta kivan, joka on viela luomupuuvillaa. Ja luulen, että paita toimii! Koska heti tänään kohtasin monta uutta eläintä kuin seikkailija ikään. Tässä on kuva yhdestä kohtaamisesta. Tuo kepin näköinen hyönteinen on nimeltään walking stick. Näkisittepä miten se kävelee! Se on tosi hassun näköinen, se on kuin keppi joka tanssii tai vaihtoehtoisesti on humalassa. Sitten tapasin ihanan koiranpennun Pine Valleyssa ja gekon Marian huoneen seinällä. Ja olen nähnyt paljon kirkkaankeltaisia pikkulintuja, niiden nimi on weaver ja ne tekevät pallon muotoisia pesiä jotka roikkuvat oksista. Ai niin, ja yksi koira varasti multa käsinauhan, se oli sellainen vähän liian iso ja musta koiranpentu, joka halusi kovasti leikkiä mun kanssa. Kuun lopulla olen varmaan lähdössä Krugeriin, toivottavasti saan tänne sitten hienoja lähikuvia leijonista.