Ndzevane

Ndzevane on toisella puolella maata oleva pieni kyla, kaukana tuolla kuumalla ja kuivalla alangolla lahella Etela-Afrikan rajaa. Vietan siella aikaani tiistaista torstaihin joka viikko. Aluksi oli vahan pelottavaa olla niin kaukana kaikesta eurooppalaisesta, niin kaukana etta puhelinkaan ei aina toimi ja internetyhteytta ei todellakaan ole. Useimmiten siella pain ei nay ketaan muuta, joka ei olisi swazi syntyjaan. Kaikessa joutuu olemaan vahan tyhma, kun ei osaa tehda yksinkertaisiakaan asioita afrikkalaiseen tapaan.

No mutta, tassa vahitellen ma olen alkanut oikestaan nauttimaan siita tosi paljon. Kun ei ole enaa ihan idioottina kaiken uuden edessa, voi ottaa kaiken irti maaseudun rauhasta ja siita mielenrauhasta, kun kaikki paassa olevat aanet, ne sellaiset etta tee sita tee tata ole tallainen ja tuollainen, jaavat kaupunkiin. Tuntuu etta siella on tilaa hengittaa ja uuden tuulen puhaltaa sydameen. Tietenkin se mielenrauha tulee oikeasti sisalta, ja tietenkin sen voi loytaa ja pitaisi voida loytaa missa vaan. Mutta ihanaa etta on kuitenkin olemassa myos ulkoisia tilanteita jotka muistuttavat siita etta miten Jumalan aanen voi kuulla.

Maisema Ndzevanesta.

Aamukahvilla LDS:n toimistolla.

Auton takana on mukavinta matkustaa, paitsi etta tukka lentaa koko ajan silmille. Vieressa harjoitteluni ohjaaja Euni.

Tukka putkella

Kylla se jonkkaaminen alkaa jo sujua ainakin multa, ehka pian lapsiltakin. Tekniikassa on kylla viela aika paljon parantamista. (Kylla tuolla tyopajassa muutakin onneksi tehdaan kuin opetetaan jonkkaamista, etta en ma ihan vaan sen takia tullut Afrikkaan asti :)).

Kun Bob Marley soi taustalla, on ruoka-avustuksen saajien tilastoiminenkin oikeastaan ihan jees. Voikohan mista vaan nauttia jos kuuntelee samalla Bob Marleyta?

Samalla voi saada iloa irti tutustumisesta swazien nimiin. Yhdessakin lomakkeessa jonkun vanhan naisen nimi oli Butter... Tai haluaisitko nimeksesi ehka Fly Mamban tai Boy-Boyn?

Valistusmateriaalia toimiston seinalla. Taalla kaytetaan viela tallaisia suoraviivaisempia keinoja.

Moçambique

Huh, yhteen viikkoon mahtui niin paljon uutta, etten tiedä mistä edes aloittaa. Olen ajanut autoa vasemmanpuoleisessa liikenteessä sisällissodan jälkeensä jättämiä kuoppia väistellen (olin siinä kuulemma aika hyvä – kiitos kuuluu tietokonepeleistä opituille taidoille! :)), uinut meressä valashain kanssa, syönyt eksoottisia ruokia, saanut ruokamyrkytyksen, polttanut päänahkani otettuani cornrowt, ollut merisairaana ja saanut outoja punaisia pilkkuja ympäri kehoani. Olen rakastunut Maputoon, tullut taas vähän ruskeammaksi ja ollut onnellinen päästessäni takaisin kotiin Mbabaneen.

Miten edes päädyin lähtemään Mosambikiin? En ole ihan varma. Ensin olin menossa Tuulikin ja Marian kanssa rantalomalle Etelä-Afrikkaan. Huonekin oli jo varattuna Sodwana Baysta. Sitten nuo kaksi ja Veli-Matti ja Anne päättivät lähteä sitä ennen viikonlopuksi Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon. Tuulikki varasi meille huoneen sieltä – tai luuli varanneensa. Huomasimme, että meille olikin huone varattuna paikasta 600 kilometriä Maputosta koilliseen, Praia de Tofosta. Jotenkin lopulta päädyimme päivää ennen lähtöä sellaiseen ratkaisuun, että lähtisimme kaikki viisi ensin viikonlopuksi Maputoon, josta minä, Maria ja Tuulikki jatkaisimme Praia de Tofoon. Sitten vain autoa vuokraamaan ja toivomaan, että viisumit maksavat rajalla niin vähän kuin mitä huhu kertoi. Jokaisella ihmisellä, jolta kysyimme, oli vain ollut eri mielipide viisumien hankkimisesta. Joku oli sitä mieltä että niitä ei tarvitse ollenkaan, joku sitä mieltä että niitä saa vain konsulaatista ja joku väitti niiden maksavan rajalla jonkun ihan älyttömän määrän rahaa. Konsulaatti oli kiinni päivänä ennen lähtöämme, ilmeisesti ne olivat menneet katsomaan Swazimaan pääministerin valintaa, joten asiaa ei saanut sieltä kysyttyäkään.

Lähdimme matkaan perjantai-iltapäivänä töiden jälkeen. Autovuokraamon viehättävä neiti kuulosti vähän kauhistuneelta siitä, että olimme lähdössä siihen aikaan. Se kyseli, että olemmeko me ihan oikeasti lähdössä nyt, ja että olemmeko me sitten olleet ennenkin Mosambikissa? Emme antaneet muiden skepsisyyden kuitenkaan lannistaa itseämme. Matka sujuikin ongelmitta. Rajalla tosin auto kieltäytyi yhteistoiminnasta ja pamautti varashälyttimet päälle aina kun yritimme lähestyä sitä. Seisoskelimme sitten hetken puun alla sadetta pitämässä ja ihailemassa yhtä Swazimaan kuuluisista ukkosmyrskyistä, kunnes auto leppyi meille ja suostui jatkamaan matkaa. Viisumit maksoivat vain 172 randia/emalangenia (vähän yli 10 euroa), eikä kukaan huomauttanut mitään siitä että oleskelulupamme oli ehtinyt jo päättyä. Onneksemme emme tienneet vielä millaisia Mosambikin tiet ovat, muuten emme ehkä olisi uskaltaneet ajaa Maputoon pimeällä. Maputon tietulleista selvittiin randeilla, Etelä-Afrikan valuutalla, niitä oli unohtunut mukaan onneksi parikymmentä.

Maputo

Maputo on kaupunki joka vei mun sydämen. En ehtinyt viettää siellä kuin yhden päivän ja kaksi iltaa, joten en saanut kuviin jokaista viehättävää yksityiskohtaa, jonka haluaisin näyttää teille jokaiselle. En ehkä osaa sanoinkaan kuvailla, miten kaunis paikka se oli kaikessa rähjäisyydessään, likaisuudessaan ja köyhyydessään. Kommunismin ajan betonikolossit, hylätyt siirtomaa-ajan talot rapistumassa kaupungin keskustassakin, viehättävän omaperäinen mosambiklainen taide kaduilla, latinalaisen kulttuurin vaikutus, rannat ja palmut ja surullisenkauniit ihmiset joiden kasvoilta näkyivät sodan menetykset. Mosambikin ihmisissä oli jotain, minkä vuoksi mun oli helppo samaistua niihin ja tuntea heti yhteenkuuluvuutta. Ehdin Maputossa vähän tutustua yhteen HIV-positiiviseen kodittomaan poikaan, joka oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänen nöyryytensä ja vilpittömyytensä teki minuun syvän vaikutuksen ja sai samalla näkemään, että tuossa voisin olla minä – ja tavallaan siinä olenkin minä, siinä paikassa missä kaikki ihmiset ovat yhtä Jumalassa. Olisin halunnut tosi kovasti auttaa, mutta en voinut enempää kuin siunata, rukoilla ja ostaa vähän ruokaa. Ja älkää sanoko että tein minkä hetkessä pystyin, sillä aina olisi voinut tehdä enemmänkin, oikeasti.

Tien päällä

Sunnuntaina jätimme Annen ja Veli-Matin taaksemme etsimään tiensä takaisin Mbabaneen kombikyydillä, ja matka jatkui kohti Tofoa. Kartalla tie näytti mukavalta ajaa. Viehän Tofoon sentään moottoritie numero yksi Maputosta ylemmäs Mosambikiin. No, mosambiklainen käsitys moottoritiestä on ehkä aika erilainen kuin suomalaisten tai swazien... Kyllähän meitä oli varoiteltu, että tiet Mosambikissa ovat huonoja, ensin siirtomaa-ajan alikehityksen vuoksi ja sen jälkeen kahdenkymmenen vuoden sisällissodan jäljiltä. Aika suuri osa tiestä oli jo kunnostettu niin, että siinä oli kaksi ihan kelvollista kaistaa, mutta voin 70 kilometrin pätkä oli vielä aiemmassa asussaan. Se siis tarkoitti valtavia reikiä keskellä tietä, jatkuvasti, ja hiekkapenkereelle hiljalleen sortuvia reunoja. Tällä osuudella nähtiinkin menomatkalla kaksi ja paluumatkalla yksi tien sivuun kaatunutta rekkaa.

Muita matkustamisen ihmeitä: Poliisi pysäytti meidät neljä kertaa. Kahdesti ilmeisesti huvin vuoksi, kerran saadakseen rahaa, mistä selvittiin pienellä nöyristelyllä ja lahjuksella (Hyvä Tuulikki! Mä olisin niin pulassa noiden kanssa, en osais niellä ylpeyttäni :)), ja kerran kertoakseen että me ei saataisi ajaa Mosabikissa Suomen ajokortilla. No, mitäs nyt tehdään, me mietittiin – mutta ei ilmeisesti tarvinnutkaan tehdä mitään, tämän kerrottuaan poliisi lähti pois ja antoi meidän jatkaa matkaa. Viides poliisi jonka kohtasin oli Maputossa. Se oli tosi mukava, jutteli kaikenlaista ja lopulta pyysi minut treffeille ja kylään poliisiasemalle. Kieltäydyin tietenkin taas kohteliaasti univormujen ja isojen pyssyjen oudosta viehättävyydestä huolimatta, kertoen että minulla on jo someone special Suomessa odottamassa.

Opimme myös aivan uusia tapoja kuljettaa ihmisiä ja eläimiä. Näkeehän niitä täälläkin, mutta ei ihan samassa mittakaavassa! Näimme muun muassa vuohia ja hanhen bussin katolla ja kymmenen pientä vuohta ja kaksi ihmistä tukkikuorman päällä rekan vetämänä. Jostain syystä monien kombien (afrikkalainen julkisen liikenteen muoto joka on jotain taksin ja bussin väliltä) eteen oli kiinnitetty iso kala. Mistähän siinäkin sitten oli taas kyse, sitä en tiedä.

Praia de Tofo

Tofo on hiekkaa, palmuja ja aaltoja. Hiekkaa, palmuja, aaltoja, hiekkaa, hiekkaa, ja palmuja. Ja vielä vähän hiekkaa, joka paikassa. Hiekkaa tukassa, hiekkaa sängyssä, hiekkaa laukussa. Oljesta tehtyjä majoja, pikkupoikia myymässä simpukoista tehtyjä koruja, homeisia patjoja, homeista kaikkea, kylmiä suihkuja ja kuumaa aurinkoa. Pari pientä kujaa ja kioskia, muutama ravintola, viehättävä surffarikahvila, sukelluskouluja ja David Hasselhoffin näköisiä ja oloisia rantaleijonia.

Ehkä kerron viimeisimmästä ensiksi. Surffaajien kohtaaminen oli mahdollisesti matkan suurin järkytys. En olisi vain uskonut, että 80-luku elää jossain alakulttuurissa vielä noin vahvana! Tofo oli täynnä miehiä, joilla oli pitkät, vaalennetut hiukset, ruskeat kehot ja rintakarvoja, ja joiden elämäntehtävänä oli surffata, esitellä kehoaan rannalla ja välillä hyppiä aaltoihin Baywatchia onnistuneesti imitoiden. Siis niinq OIKEESTI...

Miellyttävä kohtaaminen tapahtui sen sijaan kauempana Intian valtamerellä merisafarilla, jolle hyppäsin mukaan pää edellä, tapani mukaan. Tajusin vasta meressä valashain vieressä ollessani, etten ole koskaan uinut räpylät jalassa tai käyttänyt snorkkelia, ja että olisin ehkä voinut kysyä vinkkejä niihin ennen kuin olen avomerellä ja minun pitäisi ihastella maailman suurinta kalaa, yhdeksän metriä pitkää. Ensimmäinen sukellus menikin näiden taitojen opetteluun, mutta onneksi mereltä löytyi toinenkin valashai, jonka kanssa pulikoimme melkein puoli tuntia! Ennen veteen menoa pelotti, että entä jos se ei pidäkään ihmisistä, mutta heti kun sen näki, ei sitä osannut olla peloissaan. Valashaita ei paljon ihmiset kiinnostaneet, se vain seilasi vedessä suu auki planktonia syöden ja aika pösilöltä näyttäen. Ei sellainen köntys tekisi pahaa kuin ihan pikkukaloille, joita se syö. Toinen meressä kohtaamani olio oli meduusa. Tämä ei ollut aivan yhtä miellyttävä kohtaaminen. Ai niin, ja näin myös rapuja ja simpukoita! Ja valaan pyrstön!

Kohtasimme Tofossa myös – muita suomalaisia. Kuka meistä se olikaan, joka sinne tullessa oli sanonut, että nyt olemme kyllä niin syrjäisessä maailmakolkassa että ehkä täällä olisimme ainoat suomalaiset... Lomailemassa oli siellä fysioterapeuttiopiskelija, joka teki Maputossa työharjoitteluaan. Myös Maputossa sekä meno- että paluumatkalla törmäsimme suomalaisiin, vieläpä tuttuihin tilapäisiin afrikansuomalaisiin. Pieni manner... :)

Home Sweet Home

Päivät kuluivat nopeasti aalloissa leikkien ja tropiikista nauttien. En ole muistaakseni ennen ollut tuollaisessa trooppisessa ilmanalassa, joten kaikki siihen liittyvä oli minulle uutta ja ihanaa. Loma teki hyvää, mutta myös paluu takaisin Swazimaahan ja Mbabaneen oli mukava. Mosabikin jälkeen joitakin asioita Swazimaassa osaa arvostaa ihan uudella tavalla. Kun tämä on ollut ainoa Afrikan maa jota tunnen edes vähän, ei ole voinut suhteuttaa näitä kokemuksia oikein mihinkään. Nyt kun niitä voi suhteuttaa maahan, joka on ollut vielä vähän aikaa sitten maailman köyhin, monet asiat täällä tuntuvat todella ylelliseltä. Niin kuin supermarket, moottoritiet, kuumat suihkut ja talo joka ei haise homeelle. Mbabanessa tuli ostarilla heti vastaan tuttu luomukahvilan myyjä, joka tervehti iloisesti, Shopritesta ostin pakasteesta vegaanista soijarouhekastiketta ja taksikuski haukkui Maputoa, kehui Mbabanea ja lopulta kysyi haluaisinko hänen kanssaan naimisiin. Illalla Mohammed sattui kulkemaan ohitse ja kävi toivottamassa tervetulleeksi takaisin, ja aamulla siivooja imitoi kissaa oven takana ja kun avasimme oven, se kysyi että voitaisko me vaihtaa satanen kahteen viiskymppiseen. Kohta lähtö kirkkoon ja sitten taas pyhäkoululaisten armoille. Takaisin tuttuun ja turvalliseen arkeen. :)

Loppuun vielä vähän Swazimaan uutisia: Swazimedia kertoo, että YK:n listoilla Swazimaa on middle income country, siitä huolimatta että on selvää että kansa täällä on köyhää, köyhää, köyhää. Tämä johtuu tietenkin hallitsevan luokan rikkaudesta. Itse asiassa, jos varallisuus jaettaisiin täällä tasaisesti, jokaisella swazilla olisi miljoona emalangenia, joka on noin 100 000 dollaria!

Maria Maputossa

Maputon kadut on nimetty sosialismin sankareiden mukaan.


Tiukkaa tinkimistä

Ykköstie ja kaatunut rekka. Tämä kuva näyttää juuri siltä miltä näyttivät unelmani teini-ikäisenä, kun suunnittelin isona ryhtyväni vallankumoustaistelijaksi viidakkoon.

Vuohia katolla!

Majamme rannalla Tofossa. Samaa materiaalia kuin ne talot joissa suurin osa mosambiklaisista asuu, mutta vain isompi ja varustettu ikkunalla. Seinistä näki viehättävästi auringonsäteet ja merituuli hyväili kasvoja koko yön.

Tuulikki, minä ja Maria Inhambanessa.

Meri ja Meri! :)

Palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja...

Ps. Jos jotain tulee mieleen niin kyllä näitä kirjoituksia saa myös kommentoida!

Äänestämässä

Tänään oli kunnallisvaalipäivä, ja kun viettää aikaa diktatuurissa, kunnallisvaalejakin alkaa eri tavalla arvostamaan. Suomen kunniakonsulaatti on Ezulwinissa, ihanassa laaksossa varttitunnin ajomatkan päässä Mbabanesta. Viime sunnuntaina kun oli kirkossa saarna sekä englanniksi että siSwatiksi, huomasin että sana taivas käännettiin ezulwiniksi... Ja kyllä se tosi kaunis paikka onkin. Samalla käytiin Swazi Cultural Villagessa, jossa on upea luonnonpuisto, perinteinen swazikylä ja tanssi- ja lauluesitys. Vaikka siellä ei aiheeseen kovin syvällisesti perehdyttykään, oli kiinnostavaa kuulla perinteisestä swazikulttuurista ja nähdä, miten ennenvanhaan on täällä asuttu.

Äänestyspaikalla tapasimme suomalaisen toimittajan, joka on asunut maassa aika pitkään ja tuntui tuntevan maan tilanteen aika hyvin. Hän oli sitä mieltä, että Swazimaassa tilanne on muuttunut viime kuukausien aikana epävakaammaksi. Päällepäin se ei täällä näy, turistin silmään tämä maa on kaunis ja rauhallinen. Yhdessä kokouksessa, jossa niiden luterilaisten kirkkojen edustajat, jotka rahoittavat Swazimaan luterilaista kirkkoa, tapasivat täällä, kuultiin ihmeteltävänkin että miksi tätä maata pitäisi tukea kun täällä on asiat niin hyvin. Ehkä niiden pitäisi kuulla, että swazeilla on sellainen sanonta, että jos sulla on ongelma, älä anna sen näkyä... Kuningas ainakin tuntuu noudattavan sitä, sillä sensuuri lehdistössä toimii (onneksi on vaihtoehtoinen media osoitteessa http://swazimedia.blosgspot.com ) ja demokratialiikkeelle ei juuri anneta jalansijaa. Jossain vaiheessa täällä oli mielenosoituksia, mutta tällä hetkellä niitä tai muitakaan demokratiaan liittyviä kokoontumisia ei sallita, ja ne tukahdutetaan armeijan avulla. Tämä tapaamamme nainen jopa sanoi, että hänen mielestään täällä on riski sisällissodan puhkeamiseen. Niin että voisitteko ottaa iltarukouksiinne, että diktatuurin väistymiselle voisi löytyä joku rauhanomainenkin keino. En kyllä usko että riski sisällissotaan on mitenkään suuri, tai ainakin musta tuntuu tosi absurdilta ajatukselta että täällä voisi olla sota! Täällä kauniissa ja ihanassa maassa jota rakastan! Mutta sota nyt ylipäänsäkin on niin absurdi ajatus että ei sitä osaa kuvitella minnekään missä sitä ei jo ole.

No, kaikesta tästäkin huolimatta vastaukseksi siihen kysymykseen jonka esitin itselleni ennen lähtöä on muodostumassa kyllä. Siis siihen, että onko Afrikka paikka jossa mä voisin oikeasti asua pidempäänkin, muutenkin kuin päiväunelmissani... Musta tuntuu nyt, että kun kerran on todennäköisesti vaan yksi elämä maan päällä, niin se elämä kyllä menis hukkaan jos siitä ei antaisi yhtä osaa rakkaussuhteelle äiti Afrikan kanssa. Mutta, niin kuin kaikessa, ins Allah.

Lisäys: Tämä maakin kyllä tuntuu ottavan minut avosylin vastaan. Ensin tänne tuli laajakaista, ja nyt avattiin: terveysruokakauppa ja LUOMUKAHVILA! VIHDOINKIN täältä saa HYVÄÄ KASVISRUOKAA! Hypin kyllä riemusta tämän huomatessani. Siellä vielä on töissä kaksi ihanaa tyttöä sieltä Havulaakson siionistiseurakunnasta, joka tuntui minulle kodilta. Kohta mulla ei ole yhtään syytä (tai no ehkä on yksi tai kaksi), käyttää sitä lentolippuani takaisin.

Tänään lähden viikoksi Mosambikiin. Tässä on nyt monta jännitystekijää: meillä ei ole viisumeita Mosambikiin, rahaa, mahdollisesti majapaikkaa eikä tänään enää oleskelulupaa Swazimaassa, kun meidän yhteyshenkilö täällä ei tunnu olevan kovin kiinnostunut meidän asioiden hoitamisesta. Mutta on sentään ilmastoitu auto, hyvää seuraa ja Mosambikin kartta! Jos löydetään rajalle asti, en tiedä tuliko kellekään mieleen hankkia Swazimaan tiekarttaa...

Vesiputous Ezulwinissa

Poppamies

Kansallispukuun pukeutuneita ihmisiä näkee täällä Mbabanen kaduillakin. Miesten kansallispukuun kuuluu keihäs, jota ne myös kantavat kadulla mukanaan.
(Tämä kuva tosin on sieltä Swazi Cultural Villagesta.)

Paikallista herkkuruokaa: lehmää, papia eli maissipuuroa, kananrintaa, keitettyjä maapähkinöitä, pinaattia, erikoista tosi kitkerää vihanneslientä ja chilikastiketta.

Tältä täällä olisi voinut näyttää, jos meilläkin olisi ollut siirtomaita.

Pyhäkoulu

Meille opetettiin koulussa, että uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaiheet ovat honeymoon, kulttuuriväsymys, sopeutuminen ja joku neljäs jota en muista. Pidän itseäni välillä vähän yli-ihmisenä, joten en uskonut tietenkään että minulle sellaista kulttuuriväsymystä tulisi. Olin sitten aika ällistynyt kun koko viime viikon kaikki vaan otti päähän, kenenkään kanssa ei olisi jaksanut jutella ja swazikulttuuri tuntui mahdottomalta ymmärtää. Onneksi sain pienen mahataudin niin sain hyvällä omallatunnolla olla poissa töistä. Mä en jaksanut oikein muuta kuin syödä ja nukkua.

Onneksi sitä kesti vain tämän viikon. Se ehkä alkoi viime sunnuntaina, kun pyhäkouluni meni kamalaksi kaaokseksi, kun paikalla oli 40 lasta jotka eivät tuntuneet ymmärtävän juuri mitään englannistani, enkä minä heidän. En tietenkään halunnut luovuttaa vielä, vaan ajattelin että tässä ainakin on hyvä haaste, että jos edes viimeisellä pyhäkoulukerralla onnistun, olen oppinut tosi paljon. Olin siis aika hermostunut mennessäni, että mitä tästä nyt tulee...

Täksi kerraksi pyysin Susannalta, jonka ansioista se paikka jossa pidän pyhäkoulua on pystyssä, toisen ihmisen mukaan taustatueksi. Sainkin niitä lopulta neljä. Täällä on kahden viikon aktiolla Jämsän seurakunnasta kahdeksan ihanaa ihmistä, joista kolme tuli laulamaan ja soittamaan lasten kanssa. Sitten sain vielä tulkin, joka tosin tuli sen verran myöhässä että olin jo ehtinyt kertoa tarinani Pine Valleyssa asuvasta rikkaasta miehestä jolla oli monta lehmää ja kaksi poikaa joista toinen lähti tuhlaamaan perintöosansa Johannesburgiin. Ehkä olimme jo tottuneet toisiimme sen verran, että tarina tuntui uppoavan, tai ainakin näin hymyjä muutamilla huulilla niissä kohdissa missä yritinkin olla hauska. Piirsimme sitten vihkoon taivaan Isän kodin jossa oli tilaa kaikille, ja kirjoitin jokaisen vihkoon yhden raamatunkohdan muistettavaksi. Siinä ne jo uskalsivat jutellakin mulle vähän ja pyytää apua, mikä oli tosi mukavaa. Oli ihanaa että ehti kohdata jokaista edes hetken ja saada hymyn huulille kun sanoi jotain hyvää niiden piirustuksista. Niin että kun toinen kerta meni jo näin paljon paremmin, voin olla itseeni aika tyytyväinen! Ehkä se ensimmäisen kerran sekasotku oli vain uuden kohtaamisen jännittämistä puolin ja toisin.

Ennen pyhäkoulua kävin paikallisessa kirkossa. Ehdin olla siellä pari tuntia, täällä kun kirkonmenot saattavat olla kolmekin tuntia pitkät swazien kirkoissa. Kirkossa laulettiin ja tanssittiin vapaasti, ylistys oli ihanaa ja vilpitöntä ja Pyhä Henki kosketti minua ja varmaan kaikkia muitakin tosi voimakkaasti. Siellä oli melkein yhtä ihanaa kuin mun omassa kirkossa Suomessa! Yleensä siellä on jumalanpalvelus siSwatiksi, mutta nyt se oli vierailijoiden vuoksi englanniksi. Lindiwe, joka tekee vapaaehtoistyötä Havulaakson lapsille ja on myös edellisen majapaikkani kokki, sanoi että olisi vain hyvä jos tulisin sinne useamminkin, sillä se pakottaisi ihmiset puhumaan vähän enemmän englantia, mikä on täällä välttämätöntä jos haluaa kouluun tai töihinkin. Juttelin myös Lindiwen kanssa hänen lapsistaan ja paljastui että olen samanikäinen kuin hänen vanhimmat lapsensa. Siihen Lindiwe sanoi, että then you are my daughter! Sitten minusta tuntui että minut on toivotettu tervetulleeksi tähän yhteisöön.

Ajattelin kävellä Havulaaksosta takaisin kotiin. Matka on ehkä tunnin kävely, ensin yhtä rinnettä alas ja sitten toista ylös. Olenko jo kertonut, että täällä ei saa koskaan kävellä rauhassa, kun aina tulee joku tarjoamaan kyytiä? Nyt olin kävellyt jo ison osan matkaa, enää jäljellä oli se viimeinen ja ihan kamalan jyrkkä ja pitkä nousu. Viereeni pysähtyi poliisiauto, joka oli jo aiemmin mennyt ohitseni toiseen suuntaan. Poliisi huusi ikkunasta, että do you need a lift, babe? En yleensä menisi tuntemattomien kyytiin, tietenkään, mutta harvoinpa sitä pääsee matkustamaan poliisiautossa! Pääsin vielä takaosaan, sinnemissä niitä vankeja kuljetetaan. Täytyy myöntää että vähän mua pelotti, kuka tahansa jonka työnkuva perustuu väkivaltaan on vähän arveluttava ihminen... Mutta ei, se toi mut perille kotiin asti ja toivotti hyvät päivänjatkot.

Yksi asia joka auttoi ylös kulttuuriväsymyksessä rämpimisestä oli Charles Cilliersin kirja For Whites Only. Se kertoo apartheidista ja rasismista Etelä-Afrikassa nykyään. Se on etelä-afrikkalaisen kirjoittama etelä-afrikkalaisille rasismin kitkemiseksi, mutta se antoi tosi paljon mullekin. Se auttoi ymmärtämään sekä mustia että valkoisia täällä, ja auttoi myös näkemään sen miten mussakin on jotain piileviä rasistisia asenteita. Niitä taitaa olla aika vaikeaa välttää, kun on kasvanut ”lännessä”. Niin että jos jotakuta sattuu kiinnostamaan rasismi Etelä-Afrikassa, niin suosittelen :)

Pine Valley ilta-auringossa

Noah's Ark Academy - täällä pidän pyhäkoulua


Tanssia alttarin ympäri

Poliisiautossa