Meille opetettiin koulussa, että uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaiheet ovat honeymoon, kulttuuriväsymys, sopeutuminen ja joku neljäs jota en muista. Pidän itseäni välillä vähän yli-ihmisenä, joten en uskonut tietenkään että minulle sellaista kulttuuriväsymystä tulisi. Olin sitten aika ällistynyt kun koko viime viikon kaikki vaan otti päähän, kenenkään kanssa ei olisi jaksanut jutella ja swazikulttuuri tuntui mahdottomalta ymmärtää. Onneksi sain pienen mahataudin niin sain hyvällä omallatunnolla olla poissa töistä. Mä en jaksanut oikein muuta kuin syödä ja nukkua.
Onneksi sitä kesti vain tämän viikon. Se ehkä alkoi viime sunnuntaina, kun pyhäkouluni meni kamalaksi kaaokseksi, kun paikalla oli 40 lasta jotka eivät tuntuneet ymmärtävän juuri mitään englannistani, enkä minä heidän. En tietenkään halunnut luovuttaa vielä, vaan ajattelin että tässä ainakin on hyvä haaste, että jos edes viimeisellä pyhäkoulukerralla onnistun, olen oppinut tosi paljon. Olin siis aika hermostunut mennessäni, että mitä tästä nyt tulee...
Täksi kerraksi pyysin Susannalta, jonka ansioista se paikka jossa pidän pyhäkoulua on pystyssä, toisen ihmisen mukaan taustatueksi. Sainkin niitä lopulta neljä. Täällä on kahden viikon aktiolla Jämsän seurakunnasta kahdeksan ihanaa ihmistä, joista kolme tuli laulamaan ja soittamaan lasten kanssa. Sitten sain vielä tulkin, joka tosin tuli sen verran myöhässä että olin jo ehtinyt kertoa tarinani Pine Valleyssa asuvasta rikkaasta miehestä jolla oli monta lehmää ja kaksi poikaa joista toinen lähti tuhlaamaan perintöosansa Johannesburgiin. Ehkä olimme jo tottuneet toisiimme sen verran, että tarina tuntui uppoavan, tai ainakin näin hymyjä muutamilla huulilla niissä kohdissa missä yritinkin olla hauska. Piirsimme sitten vihkoon taivaan Isän kodin jossa oli tilaa kaikille, ja kirjoitin jokaisen vihkoon yhden raamatunkohdan muistettavaksi. Siinä ne jo uskalsivat jutellakin mulle vähän ja pyytää apua, mikä oli tosi mukavaa. Oli ihanaa että ehti kohdata jokaista edes hetken ja saada hymyn huulille kun sanoi jotain hyvää niiden piirustuksista. Niin että kun toinen kerta meni jo näin paljon paremmin, voin olla itseeni aika tyytyväinen! Ehkä se ensimmäisen kerran sekasotku oli vain uuden kohtaamisen jännittämistä puolin ja toisin.
Ennen pyhäkoulua kävin paikallisessa kirkossa. Ehdin olla siellä pari tuntia, täällä kun kirkonmenot saattavat olla kolmekin tuntia pitkät swazien kirkoissa. Kirkossa laulettiin ja tanssittiin vapaasti, ylistys oli ihanaa ja vilpitöntä ja Pyhä Henki kosketti minua ja varmaan kaikkia muitakin tosi voimakkaasti. Siellä oli melkein yhtä ihanaa kuin mun omassa kirkossa Suomessa! Yleensä siellä on jumalanpalvelus siSwatiksi, mutta nyt se oli vierailijoiden vuoksi englanniksi. Lindiwe, joka tekee vapaaehtoistyötä Havulaakson lapsille ja on myös edellisen majapaikkani kokki, sanoi että olisi vain hyvä jos tulisin sinne useamminkin, sillä se pakottaisi ihmiset puhumaan vähän enemmän englantia, mikä on täällä välttämätöntä jos haluaa kouluun tai töihinkin. Juttelin myös Lindiwen kanssa hänen lapsistaan ja paljastui että olen samanikäinen kuin hänen vanhimmat lapsensa. Siihen Lindiwe sanoi, että then you are my daughter! Sitten minusta tuntui että minut on toivotettu tervetulleeksi tähän yhteisöön.
Ajattelin kävellä Havulaaksosta takaisin kotiin. Matka on ehkä tunnin kävely, ensin yhtä rinnettä alas ja sitten toista ylös. Olenko jo kertonut, että täällä ei saa koskaan kävellä rauhassa, kun aina tulee joku tarjoamaan kyytiä? Nyt olin kävellyt jo ison osan matkaa, enää jäljellä oli se viimeinen ja ihan kamalan jyrkkä ja pitkä nousu. Viereeni pysähtyi poliisiauto, joka oli jo aiemmin mennyt ohitseni toiseen suuntaan. Poliisi huusi ikkunasta, että do you need a lift, babe? En yleensä menisi tuntemattomien kyytiin, tietenkään, mutta harvoinpa sitä pääsee matkustamaan poliisiautossa! Pääsin vielä takaosaan, sinnemissä niitä vankeja kuljetetaan. Täytyy myöntää että vähän mua pelotti, kuka tahansa jonka työnkuva perustuu väkivaltaan on vähän arveluttava ihminen... Mutta ei, se toi mut perille kotiin asti ja toivotti hyvät päivänjatkot.
Yksi asia joka auttoi ylös kulttuuriväsymyksessä rämpimisestä oli Charles Cilliersin kirja For Whites Only. Se kertoo apartheidista ja rasismista Etelä-Afrikassa nykyään. Se on etelä-afrikkalaisen kirjoittama etelä-afrikkalaisille rasismin kitkemiseksi, mutta se antoi tosi paljon mullekin. Se auttoi ymmärtämään sekä mustia että valkoisia täällä, ja auttoi myös näkemään sen miten mussakin on jotain piileviä rasistisia asenteita. Niitä taitaa olla aika vaikeaa välttää, kun on kasvanut ”lännessä”. Niin että jos jotakuta sattuu kiinnostamaan rasismi Etelä-Afrikassa, niin suosittelen :)
Pine Valley ilta-auringossa
Noah's Ark Academy - täällä pidän pyhäkoulua
Tanssia alttarin ympäri
Poliisiautossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti