Olen ollut kipeänä jo puolitoista viikkoa. Ei ole ollut oikein mitään uutta raportoitavaa. Mulla on ollut tosi korkea kuume, ripuli, älytöntä pääsärkyä ja pahoinvointia. Lääkäri ei tiedä mikä vaivaa, testeissä ei näkynyt mitään, mutta se lääkäri ei kyllä ole herättänyt mussa kovin suurta luottamusta. Ehkä jos tää tästä jatkuu, menen hakemaan second opinionin toiselta lääkäriltä. Voi tää kuitenkin vielä olla malaria, sillä se ei näy testeissä aina jos syö estolääkitystä.
Mikäs täällä toisaalta sairastaessa. On oma suloinen mökki, iso pihamaa jossa voi lokoilla uima-altaan luona tai katsella maisemaa alas kauniiseen Havulaaksoon, ja seurana koiria, kissa, undulaatteja, liskoja, sadekauden tultua erilaisia hyönteisiä jotka saavat Marian kiljumaan ja lauma rakennusmiehiä kunnostamassa meidän mökin etuseinää. Kun laitoin ylistyslevyn soimaan, niistä muodostui hauska gospelkuoro kun ne alkoivat laulamaan mukana.
Olen tässä kipeänä ollessani miettinyt kaikenlaista. Sitä esimerkiksi, että millaista olisi ollut elämä, jos olisikin syntynyt tänne köyhään perheeseen. Minun on jotenkin vaikeaa samaistua siihen. Tai lähinnä siihen, että se olisi niin köyhää ja kurjaa. Olen yrittänyt kuvitella asuvani alkeellisessa mökissä maaseudulla ympärillä paljon ihania ystäviä ja sukulaisia, ja musta se tuntuu ihanalta ajatukselta, siitäkin huolimatta että sieltä mökistä ei pääsisi välillä kaupungin ylellisyyksen pariin. Mutta sitten olen yrittänyt kuvitella millaista olisi kun ei voisi mennä lääkäriin kun sairastuu, tai kun ei olisi rahaa käydä koulua, ja niistä asioista se varsinainen köyhyys varmaan tuleekin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi, kun ei olisikaan koko maailma ja kaikki sen mahdollisuudet edessä avoinna, sellainen olo että mä voin vaikuttaa omaan elämääni ja sen suuntaan, eikä ole ovia jotka olisi multa suljettuja muuten kuin omasta tahdostani. (Vaikka täytyy kyllä nyt sanoa että olen niin optimisti että mun näkökentästä vaan katoaa kaikki suljetut ovet, niin että jos niitä on, mulla niistä ei ole tietoa.)
Sitten olen ajatellut paljon Suomea. Ei enää ole montaa viikkoa kun palaan takaisin, ja Suomessa odottavat asiat ovat alkaneet tuntua taas ajankohtaisilta. Vaikka mulla ei pahemmin ole ollut koti-ikävä, musta on myös ihan kivaa palata takaisin. Odotan sellaisia asioita kuin lunta ja hiihtämistä ja pyöräilyä ja mummoloissa käymistä ja elokuvateattereita. Kohta teatteriin tulee Lauran, yhden mun parhaista ystävistä, käsikirjoittama elokuva, joka jää nyt näkemättä teatterissa kun olen täällä. Ensimmäinen suomalainen indie-elokuva Finnkinon levityksessä, kuulemma! Sannin, joka on mun parhaista ystävistä ensimmäinen, kanssa taas ollaan haaveiltu josko lähdettäisiin ensi kesänä pyöräilemään Suomen halki, ja harva ajatus kuulostaa musta yhtä mainiolta kuin tämä. Ja sain juuri vastauksen Feeniks-koulusta – pääsisin sinne kevääksi työharjoitteluun, jos ne vain saavat jatkorahoituksen toiminnalleen. Voisin viettää edes viimeiset kuukaudet elämäni kouluajasta sellaisessa koulussa, jonka opetusmetodeita voisin arvostaa tai edes hyväksyä tai edes olla ikävystymättä kuoliaaksi.
Sairaudesta huolimatta viikonloppuna Marian kanssa vuokrattiin auto ja kierreltiin maaseutua. Sateen kuluttamat soratiet ja pieni sininen volkkari, mikä viehättävä yhdistelmä! Tässä muutamia kuvia matkan varrelta.
Lehmällä ei ole sarvia! Harvinaista täällä.
Mäen huipulta vajan näköisestä talosta löytyikin pieni kirkko.
Ihmisiä ei näkynyt, mutta lattialla paloi kynttilä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti