sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Saarna

Pidin tänään elämäni ensimmäisen saarnan. Mua jännitti tosi paljon. Aamulla kuljin edestakaisin meidän pienessä mökissä hokien että apua apua apua apua en halua en halua! Mutta sitten mieli rauhoittui kun kävelin kirkolle ja sanoin Jumalalle että meni miten meni, ainakin mä olen seurannut sitä minkä uskon olevan sun tahtosi. Ja sitten kun pääsin kirkolle ja ylistystä kesti ensin puolitoista tuntia, se saarnan pitäminen olikin tosi mukavaa. Olin ihan rentoutunut ja ihan läsnä ja ei haitannut vaikka ei aina kaikki sanat tulleet mieleen. On aika todennäköistä, etten tule koskaan saamaan näin hyvää vastaanottoa millekään saarnalleni kuin mitä sain nyt. Lahjoitin kirkolle pari ikonia jotka mulla oli mukana, mistä sain paljon monet aplodit. Saarnan aikana kaikki myötäelivät sanojani tosi vahvasti, ja sen jälkeen sain kaksi kiitos-/hyvästelypuhetta, ja pastori ehdotti että pidetään vielä ensi viikolla teekutsut Merin kanssa. Pastori oli valmistellut omankin saarnan, mutta se mun puheeni jälkeen sanoi että nyt me jo kuultiin Jumalan sanaa, joten ei mun enää tarvitse puhua. Sitten vielä pastori tyttärineen oli valmistellut musiikkiesityksen kitaran ja saarnatuolin säestyksellä. Siitä tuli ihan hieno rumpusoundi! Ehkä mä uskallan siis toistekin vielä saarnata jossain. Ainakin jossain Afrikassa, missä ihmiset on näin loputtoman ystävällisiä. :) Mulla oli siellä kirkossa sellainen olo että nyt me ollaan tässä ihan oikeasti ja todellisesti yhdessä, yhteydessä. Hetken ajaksi kaikki ne ennakkoluulot ja kulttuurierot ja tuloerot ja kaikki katosivat, ja me oltiin siinä vaan yhdessä Jumalan lapsina, yhdessä rukoillen parempaa maailmaa ja kamppaillen elämän huolien kanssa. Vasta siinä kun hetken ajaksi se kaikki katosi, mä tajusin miten vahvasti ne asiat on meidän välillä, vaikka niitä ei kumpikaan osapuoli haluaisikaan siihen laittaa.

Myöhemmin sain vielä kuulla, että kaverit Suomessa olivat rukoilleet puolestani saarnani aikaan. Olipa hauskaa että seurakunta Suomessakin saattoi olla hengessä paikalla.

Pyhäkouluakin oli tänään viimeinen kerta. Lauloimme lauluja, rukoilimme ja puhuin lapsille siitä, että päätös seurata Jeesusta on tehtävä joka päivä uudestaan. Sitten siunasin kaikki öljyllä samalla kun lapset lauloivat yhtä tosi kaunista afrikkalaista laulua, joka kertoo siitä miten Jeesus johtaa kulkua elämässä. Jäin vielä orpojen kanssa syömään papia eli maissipuuroa ja papuja, mutta sitten mut tungettiinkin jo kombiin ja sanottiin että nyt lähtee kyyti kaupunkiin. Oli sitten ensimmäinen kerta, kun istun vuoristopolulla kombin kyydissä papia syöden. Ja ehkä viimeinen! Snif!

Ajattelin ottaa tämän ensi viikon ihan vaan lomaillen itsekseni. Kaikki muut meistä opiskelijoista ovat nimittäin jo kadonneet jonnekin muille maille. Ihana ajatus saada olla vaan itsekseni ja makoilla auringossa (jos se joskus tulisi esiin, nyt on sadekausi) ja ajatella elämääni. Tosin, en mä kyllä tiedä miten yksin täällä onnistuu olemaan. Olen luvannut tavata kolmea swazikaveriani vielä ensi viikolla, puhumattakaan näistä täällä guesthousessa asuvista ihmisistä joiden kanssa tulee vietettyä aikaa. Yhden meidän siivoojan 6-vuotias poika Lindo, jonka kanssa välillä leikin ja opetan sille satunnaisia asioita kuten uimista ja tietokoneella pelaamista, sanoi jo että mä voin nyt tulla olemaan sinne teidän mökkiin kun Maria lähti ettei sun tartte olla yksin. Niin että saa nähdä! Ja mitä sitä nyt päiväkirjaan kirjoittamaankaan asioista joita ei ole edes vielä tapahtunut.


My Children

Minä ja Lindo

2 kommenttia:

Jussi kirjoitti...

Tulee ihan haikea olo kun tuut sieltä takas. Se pienikin kosketus Afrikkaan katoaa jonnekin. :)

Osaat kirjoittaa silleen, että tuntuu kuin itsekin olisi paikalla.

Meri kirjoitti...

no sanopa muuta! sama fiilis taalla!